OMAR & THE HOWLERS – What’s Buggin’ You?
(Big Guitar Music BGM2305)
Ilahduin hoksatessani, että Omar & The Howlersilta on ilmestynyt uusi levy. Omar Dykesin riutuessa mystisen lihassairauden kourissa näytti jo pidemmän aikaa siltä, että kuuden vuoden takainen ”Zoltar’s Walk” jäisi hänen viimeiseksi julkaisukseen. Onneksi näin ei ollut. Viimein miehen vointi on siinä määrin kohentumaan päin, että kitaransoittoa voisi taas harkita – laulukin irtoaa edelleen hyvin ja hyvin mureasti.
”What’s Buggin’ You” kuulostaa siltä, ettei studioon ole menty nysväämään, vaan homma on hoidettu räväkästi. Howlerseina toimivat rumpalilegenda Mike Buck, basisti Jason Crisp sekä erityisen komeata työtä kautta levyn tekevä kitaristi Eve Monsees. Omar itse soittaa kitaraa neljässä kappaleessa ja huuliharppua yhdessä. Kitarointi on vaisua, lähinnä taustakomppia. Se ei haittaa, sillä Monsees on toden totta uppoutunut tehtäväänsä. Monin paikoin hän soittaa hämmästyttävän ”omaristi”. Luonnollisestikaan kitarajuttuja ei tarjoilla niin isokätisesti kuin bändin keulakuvalta on totuttu kuulemaan, mutta käsialassa on paljon samaa.
Paketti on uusi, mutta ainekset tuttuja. Apinat, Bo Diddley ja CCR erottuvat edelleen inspiraation lähteinä ja herkkua on tarjolla monenlaista. Bo Diddleyltä Omarin kirjoittaman piisikymmenikön oheen lainattu Crackin’ Up on oivallinen valinta, jota ei ole lähdetty uudistamaan. Oman materiaalin seassakin on vanhoja tuttuja. Lover Man kuultiin jo kolmen vuosikymmenen takaisella akustisella levyllä ”Blues Bag”. Tuolloin suorana rokannut kappale on nyt kääntynyt shuffleksi. Thousand Pound Gorilla ja Runnin’ Man löytyvät puolestaan lyriikkakirjasta ”Ballad of Old Leather Butt”. Omar julkaisi sen luullessaan, ettei hänestä enää ole levyartistiksi – mukava saada teksteihin säveletkin mukaan. Ensin mainittu kappale on elämän koettelemuksia omakohtaisesti (?) ruotiva tuhti blues ja toinen lenkkeilee Bo Diddleyn tahtiin.
Fogertyn hahmotteleman kartan turvin rämeelle suuntava Gator Man saa retkiseuraa Kentucky Headhuntersin Greg Martinista. Levyn ainoa vierastyöläinen ei petä soolo-odotuksia.
Eritoten levyn aloitus ja lopetus hoituu tyylillä. Simppelin riffin varaan nojaava Bad Monkey avaa pelin puolitempoisena, mukaansa tempaavana bluesrokkina. Leslien tai jonkin vastaavan muljuttimen läpi soitettu kitara näyttelee isoa roolia. Levyn päättää verkkaisemmin keinuva No Peace In The City, jonka teksti on aivan liian ajankohtainen ympäri maailmaa.
Omar & The Howlersin uutuuslevy ei tarjoa mitään uutta tai yllättävää. Se ei haittaa, koska perusasioiden äärellä pysyttelevää musisointia ja perhanan hyvää fiilistä se tarjoaa – ja olipa levyn ilmestyminenkin jo sinällään mitä mainioin yllätys!
Marko Aho
(julkaistu BN-numerossa 5/2023)
